18. syyskuuta 2012

Tietojärjestelmien markkinat

Data Centre

Tällä viikolla on taas palattu mediassa tuttuun aiheeseen: erilaisten tietojärjestelmien kalleuteen. Erityisesti on puhuttanut Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin potilastietojärjestelmä (esim. Yle).

Asiasta on keskusteltu jo vuosia ja todennäköisesti puhetta riittää jatkossakin. Mikä niissä maksaa? Miten on mahdollista, että HUS:in kaavaileman järjestelmän hinnaksi tulisi jopa 450 miljoonaa euroa ja koko maahan kattava järjestelmä saataisiin vasta n. 1,8:lla miljardilla eurolla? Tietojärjestelmien hintalappuihin löytynee useitakin syitä. Yksi suurimmista ongelmista on tämänhetkinen lainsäädäntö ja tapa, jolla tietojärjestelmiin liittyvät kilpailutukset tehdään.

Suurille hankkeille on tyypillistä, että kilpailutukseen voivat osallistua vain tietyt kriteerit täyttäviä järjestelmätoimittajia. Tälläisiä kriteerejä voivat olla mm. yrityksen ikä, liikevaihto ja henkilöstömäärä. Näillä kriteereillä pyritään ottamaan mukaan ainoastaan sellaisia yrityksiä, joilla on edellytykset toimittaa suuren mittakaavan tietojärjestelmiä ja mahdollisuus antaa tuotetukea mahdollisimman pitkään. Tämä aiheuttaa kuitenkin sen, että Suomen kokoisessa maassa hankkeesta toiseen näihin kilpailutuksiin osallistuvat samat yritykset (esim. Tieto, Accenture, Fujitsu ja Logica). Joku voisi epäillä vaikkapa VR:n uuden lippujärjestelmän toimittajan mahdollisuuksia saada uusia saman mittakaavan projekteja, mutta edellä mainittu tapa varmistaa sen että näin ei pääse käymään.

Toinen ongelma liittyy järjestelmän tilaajaan ja on tyypillistä etenkin valtion ja kuntien hankkeissa. Tilattava järjestelmä pitää kuvata mahdollisimman kattavasti tarjouskilpailuun osallistuville yrityksille, jotta he voisivat tehdä vertailukelpoisia tarjouksia. Usein tässä kohdassa tulee kuvioon mukaan jokin konsulttiyhtiö, joka tekee selvityksen tilattavasta järjestelmästä. Selvityksiä voidaan joutua tekemään useita, ennen kuin koko järjestelmä on saatu kaikilta osin määriteltyä.
Seuraavaksi siirrytään kilpailutusvaiheeseen, jossa aina vähintään yksi tarjouskilpailuun osallistuvista tahoista haluaisi saada lisätarkennuksia annettuun määrittelyyn. Kilpailutukseen liittyvän lainsäädännön mukaisesti tällaisia tarkennuksia ei voida tehdä kahdenvälisissä keskusteluissa, vaan kaikki tieto pitää jakaa kaikkien osapuolien kesken. Tämä taas johtaa useinmiten siihen, että annettuun määrittelyyn ei anneta mitään tarkentavaa tietoa ja tarjous on tehtävä joiltakin osin puutteellisilla tiedoilla. Yleisimpiä puutteellisia tietoja ovat ohjelmistojen lisensseihin ja järjestelmän ylläpitoon liittyvät asiat. Tarjouksen tekeminen osittain mutu-tuntumalla on vaikeaa ja se on samalla suurin yksittäinen syy tarjousten suureen hintahaitariin (esim. HUS:lla ero halvimman ja kalleimman tarjouksen välillä oli 100 milj. euroa).
Pahimmassa skenaariossa konsulttiyhtiön tekemä selvitys voi olla tehty suosimaan tiettyä järjestelmätoimittajaa, jolloin vain yksi yritys tietää järjestelmän todellisen tarpeen ja aito kilpailutus jää kokonaan tekemättä (konsulttiyhtiö on itse järjestelmätoimittaja tai jonkin toimittajan tiivis yhteistyökumppani).

Asiaan kaivattaisiin korjausta pikaisesti. Oli kyseessa sitten sähköinen äänestysjärjestelmä tai surullisen kuuluisa e-resepti, hankkeet menevät turhan usein pieleen. Toki ongelmiin joutuneesta projektista on mukavampi uutisoida, mutta kun vuodesta toiseen samat pelurit tekevät samankaltaisia virheitä, jossain on vikaa. Kilpailutuksen lainsäädäntöä tulisi tarkistaa ja hankkeen määrittelyvaiheeseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota (mitä oikeastaan ollaan hankkimassa ja miksi, keskitytään olennaiseen). Jos määrittelyssä joudutaan käyttämään ulkopuolista apua, varmistetaan ettei eturistiriita-tilanteita pääsisi syntymään (suuremmissa hankkeissa voitaisiin ottaa määrittelyt kahdelta eri yritykseltä).

8. syyskuuta 2012

Ylen hyvää palvelua, osa 2/2

Jatkoa edelliselle kirjoitukselle.

Mihin Yle tarvitsee reilut 500 miljoonaa euroa vuodessa? Tai miksi Yleä ylipäänsä edes tarvitaan?

Tässä ollaankin ongelman ytimessä. Mielestäni Yleä tarvitaan, koska sen tarkoitus on tuoda kansalaisille kaikki sellainen tieto ja sellaisessa muodossa, jota ei ole kaupallisesti mahdollista tai järkevää tuottaa

Otetaan esimerkiksi vaikkapa viittomakieliset uutiset. On vaikeaa nähdä tilannetta, jossa MTV3 tai Nelonen ottaisi kilpailuvaltikseen kuuroille tarkoitettuja uutisia. Tämä on kuitenkin juuri sellainen peruspalvelu, jota varten Yle on olemassa. Kyseisillä uutisilla ei ole suuria katsojamääriä, mutta pienelle kansanosalle se on tärkeä palvelu, jota kautta he saavat päivän merkittävimpiä asioita tietoonsa. Vastaavia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa televisioidut jumalanpalvelukset ja eduskunnan istunnot. Radiossa toimiva Yle Puhe tuottaa myös paljon ohjelmistoa, jota kaupallisilla kanavilla tuskin tullaan kuulemaan.
Toinen Ylen tärkeä rooli on ylläpitää ja kehittää suomalaista osaamista ja tuotantoa. Tässä tapauksessa toimii esimerkkinä paljon kritisoitu Uusi Päivä -sarja, jonka katsojamäärät ovat ilmeisesti olleet kovin vähäisiä. Tämä kuitenkin edistää kotimaista osaamista paljon enemmän, kuin erilaiset tosi-tv-sarjat tai juonnettu tv-chat.

Ongelma tuleekin siitä, kun Yle astuu ulos totutusta roolistaan ja siirtyy enemmän mainosrahoitteisten kanavien kilpailijaksi. Ylen rahoitus on turvattu, joten kilpailu on turhaa. Mainosrahoitteisten kanavien valitus vääristyneestä kilpailusta alkoikin kuulostaa aiheelliselta viimeistään silloin, kun Yle ilmoitti tehneensä amerikkalaisen HBO:n kanssa sopimuksen useista ulkomaisista tv-sarjoista (tämäkin sopimus osoittautui nyttemmin hieman turhaksi, kun HBO on tulossa omalla palvelullaan Suomeen).
Toinen kivi Ylen kengässä johtuu ruotsinkielisistä palveluista. Suomen viiden prosentin kansanosalle tuotettuun ohjelmistoon meni muutama vuosi sitten tehdyn arvion mukaan jopa 15 % koko Ylen budjetista. Ilmeisesti tähän on kuitenkin puututtu, sillä nykyään osa Yle Fem -kanavan päivän ohjelmistosta on SVT World -kanavan tuotantoa.

Rahaa kuitenkin palaa vuosi vuodelta enemmän. Tv-kanavien digitalisoinnin yhteydessä luvattiin yhtä ja toista, mm. halvempi lähetystekniikka oli yksi digitalisoinnin perusteista. Kanavien määrä moninkertaistui ja siten myös Ylen budjetti paisui pullataikinan tavoin. Joitakin kanavia toki lopetettiinkin, mm. Yle 24, mutta muiden kanavien ohjelmiston päivitykset ja laajentuminen entistä enemmän internet-palveluihin toi reilusti lisää kustannuksia. Täytyy kuitenkin myöntää, että Ylen panostukset internetiin eivät ole menneet täysin hukkaan vaikka sitä aikoinaan paljon epäiltiinkin.

Miten Ylen tilanne sitten korjattaisiin ja budjetin kohtuuton paisuminen saataisiin pysähtymään? Ylen toimintaympäristö on kirjattava lakiin niin selkeästi, ettei nykyisenkaltaisia rajanylityksiä voisi tulla. Ylen toimintaan kuuluu uutispalvelut ja muut asiaohjelmat, eri alojen dokumentit, vähemmistöille ja lapsille tarkoitetut palvelut ja merkittävien urheilutapahtumien televisiointi. Ylelle kuuluu myös nykyisenkaltainen kotimaisen tuotannon tukeminen (kulttuuri, tv ja elokuva). Viihteen puolelta Ylelle voidaan jättää poliittinen satiiri. Mahdollisimman suuri osa tästä tuotannosta tuotaisiin ilmaiseen jakeluun internetiin, kuten Yle tälläkin hetkellä toimii. Tällä tavalla Yle toimittaisi julkisen palvelun toimensa mahdollisimman hyvin, eikä ylimääräiseen rahoitukseen olisi tarvetta.

5. syyskuuta 2012

Ylen hyvää palvelua, osa 1/2

"En maksa tv-lupaa, koska en katso Ylen kanavia"
"Miksi sitä [tv-lupaa] pitäisi maksaa, kun ei ole pakko?"
"Tv:stä tulee nykyään niin huonoja ohjelmia, etten näe tv-luvan maksamisessa mitään järkeä"
Edellä mainitut kommentit ovat varmasti monelle tuttuja. Tv-lupa on ollut monen olohuoneen punainen vaate, jota joku välttelee viimeiseen saakka ja joku toinen maksaa maksunsa aina ajallaan. Tv-lupatarkastajien säännölliset tarkastuskierrokset nostavat keskustelun säännöllisesti lehtien yleisönosastoille, joissa nähdään kommentteja maksun puolesta ja vastaan.

Ylen tulonlähteenä oleva tv-lupa tulee vuoden vaihteessa tiensä päähän, kun maksu muuttuu Yle-veroksi. Veroa maksetaan henkilökohtaisten tulojen mukaan maksimissaan 140 € vuodessa (Ylen uutinen). Muutoksen tarkoituksena oli ajanmukaistaa Ylen tulonlähdettä nykyaikaisemmaksi, sillä tv-luvan maksajien lukumäärä on vähentynyt tasaisesti vuosittain. Ehdotuksia uudeksi malliksi oli muitakin, mm. budjettirahoitteinen malli, jossa Ylen tulot olisi kerätty valtion budjetista. Tämän rahoitustavan toimivuutta kuitenkin epäiltiin, sillä Ylen rahoituksen haluttiin pysyvän mahdollisimman riippumattomana kulloinkin vallassa olevista poliittisista puolueista ja niiden edustajista.

Olen itse kuulunut tv-maksun kriitikoihin jo pitkään. Maksu on ollut vuosikaupalla aikaansa jäljessä, eikä maksun säännöllinen korotus ole ainakaan parantanut sen mainetta. Tulevaan Yle-veroon suhtaudun myös epäilevästi. Uskon vahvasti, että tällä hetkellä sovittua 140 euron maksukattoa ruuvataan ylöspäin jo ensi vuoden lopulla, eikä maksun korotus lopu siihenkään.
Toinen epäkohta liittyy yrityksiltä kerättävään Yle-veroon, jolle ei ole mielestäni esitetty mitään järkevää perustetta. Todennäköisesti yritykset haluttiin mukaan, jotta veron hintalappu ei heti kättelyssä muistuttaisi liikaa tv-maksua.

Valtion kassasta lohkaistu budjettirahoitus olisi toiminut mielestäni huomattavasti järkevämmin. Tavallaanhan Yle-verossa on kyse budjettirahoituksesta, mutta luomalla erillinen veromuoto, se saatiin selkeästi erilleen valtion budjetista ja sitä kautta suojaan poliittisilta päätöksiltä. Tai siltä se ainakin mielestäni haluttiin näyttävän. Yle-veron suuruutta voidaan säätää (ja tullaan säätämään) tilanteen mukaan, joten en näe asioissa suurtakaan eroa. Budjettirahoitus olisi ollut mielekkäämpi, sillä Yle-verosta tulee samanlainen kiistakapula kuin tv-maksustakin ja yleisönosastot täyttyvät taas vähintään kerran vuodessa päivittelemään Yle-veron suuruutta. Valtion budjetista lohkaistuna se olisi tullut maksettua kuin huomaamatta.

Mihin Yle sitten tarvitsee reilut 500 miljoonaa euroa vuodessa? Tai miksi Yleä ylipäänsä edes tarvitaan? Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.